1.1.2016

Muutoksen vuosi 2015

-
Osaankohan tänne mitään kirjoittaa enää? Viimeksi olen päivittänyt blogia viime vuoden 2014 syyskuussa, plääh. Mutta nyt haluan vähän kertoilla kuulumisia.

Vuodessa on tapahtunut vaikka mitä. Marraskuussa 2014 meillä alkoivat yt-neuvottelut töissä. Oma toimenkuvani päättyi kokonaan Lahden Ifissä ja se tiesi joko muuttoa Turkuun tai poislähtöä. Olin jo pitkään ollut väsynyt ja kyllästynyt työhöni, joka oli vuosien mittaan muuttunut tyystin toisenlaiseksi. Pari kuukautta aiemmin tiedustelin pakettia, mutta silloin niitä ei ollut jaossa. Mutta nyt oli. Sen turvin lähdin sitten pois 120 kollegan kanssa - juuri sain 30 vuotta täyteen samassa talossa. Aika oli tosi stressaavaa ja mietin kovasti, mitä teen. Onnekseni olin tehnyt jo pari vuotta toiminimellä koulutustöitä kakkostyönäni ja ajattelin, että sitten vaan alan elättää itseäni koulutuksilla. Hui, se tuntui kyllä tosi pelottavalta heittäytyä oman pienen yrityksen varaan, mutta kuitenkin olin sitä jo aiemminkin miettinyt vaihtoehtona.

Nyt olen kiitollinen, että kaikki on mennyt niin hienosti. Pete vuokrasi juuri ennen yt:n alkua syksyllä 2014 hienon treenihallin Katjan kanssa ja sain sieltä vuokrata koulutusaikaa omille ryhmille. Töitä on ollut todella mukavasti ja olen saanut puuhastella ihanien ihmisten ja koirien kanssa ympäri Suomea. Lämmin kiitos kaikille asiakkailleni!!

Ihmeen helposti pääsin irti vanhoista kuvioista ja sain heti ajatukset käännettyä uuteen suuntaan. Mutta on tässä ollut opettelemistakin. Elämä kantaa näköjään kuitenkin, kun vaan uskaltaa. Eikä minulla ole mitään pahaa sanottavaa entisestä työnantajastanikaan Ifistä. Sain olla siellä tosi pitkään eli peräti 30 vuotta. Mutta ajat muuttuvat.

Vuoteen kuului paljon. Opiskelua, matkoja, erilaista arki- ja viikonloppurytmiä, ihmisiä ja tietysti koiria. Omat koiramme ovat olleet onneksi voimissaan. Meg on nyt kymmenen ja hyvässä kunnossa, kilpaileekin vielä. Trix täyttää maaliskuussa kaksi vuotta. Se on kiltti ja tykkää tehdä agia ja tokoa Peten kanssa. Sitä on viety rauhallisesti eteenpäin ja annettu aikaa, kun on niin lapsellinen vielä. Ja tietysti Zip, maailman ihanin koira. Muuttuneiden työkuvioiden ohella jaksoimme rypistää karsintoihin, pääsimme joukkueeseen ja kilpailimme Italiassa ja Tanskassa, mistä kerron nyt.

Syksyllä 2014 kävimme syyskuun lopussa kisaamassa Ruotsin karsintakisassa kahtena päivänä. Zip teki hurjasti virheitä, mutta onneksi sunnuntaina sentään vilautti osaamistaan. Ykköset saatiin, mutta ei kummempia sijoituksia. Hyvää infoa sain senkin edestä. Reissu oli tosi kiva. Majoituimme mukavassa hotellissa, minkä ympärillä oli hienot lenkkeilymaastot.

Meg, Zip ja pikku-Trix matkalla - Trix tässä kuvassa puolivuotias

Tammikuussa alkoivat maajoukkuekarsinnat, mitkä sujuivat yllättäen tosi hyvin. Treeneissä nimittäin ei oikein sujunut. Kolmessa ekassa kisassa olin viides, ensimmäinen ja kolmas. Neljännessä en saanut samaa fiilistä päälle, mutta saimme kuin saimmekin ykkösen ja sijan 11. Meidät valittiin Suomen joukkueeseen, mistä olen tosi ylpeä. Vihdoinkin pääsisin näyttämään, miten hieno koira Zip on. Se on tilaisuuden todella ansainnut.

Valmistautuminen SM-kisaan sujui hyvin, mutta sitten tuli paha takapakki. SM-kisaviikon maanantaina Zip todennäköisesti venäytti/reväytti oikean etujalan varpaan ja ontui vielä tiistaina. Piti tehdä kova päätös ja niin jäin pois SM-kisasta. Tässäkään ei ollut vaihtoehtoja, kun tarkemmin mietin asiaa. Mikäli varvas olisi kipuillut vielä SM-lauantaina vaikka luoksetulossa, olisi siinä mennyt sekä SM- että MM-kisat. Sitä riskiä en voinut ottaa. Tuo Zip antaa aina ihan kaikkensa ja enemmänkin enkä voinut ottaa riskiä sen pahemmasta loukkaantumisesta sen itsensäkään takia. Lähdin kuitenkin katsomaan kisoja koko viikonlopuksi ja Pete jäi hoitamaan koiria kotiin. Oma seuramme HOT onnistui upeasti sijoittuen joukkuekisan toiseksi! Taas päästiin siis mitalikantaan parin vuoden jälkeen. Oli mukava olla katsomassa, vaikka kovasti mielessä karvastelikin toisinaan.

Pidin tossua Zipun tassussa koko ajan ulkona ja säästelin treenejä. Vasta viimeisellä viikolla ennen MM-kisoja se pääsi tossu jalassa tekemään pari hyppynoutoa ja kapulan nostoja läheltä. Aika ennen lähtöä oli tosi rankkaa. Koko ajan pelkäsi, ettei varvas paranekaan ja samalla hermostutti, että pitäisi treenata. No, tulipa tehtyä tunnareita ja kaukoja. Lisäksi tuntui, että kävimme koko ajan eläinlääkärissä hakemassa madotuksia ja rokotuksia ja todistuksia. Eläinlääkärin suosituksesta vielä kuvasimme varpaat - kuvissa ei näkynyt mitään erikoista. Valmistautuminen ei siis tosiaan mennyt kuten olin suunnitellut.

Joukkuetreenit Tampereella: Zip, Fani, Tikka, Zen ja Kaaos. Mac puuttuu kuvasta.

Siskokset Fani ja Zip

Joukkuetreenit Porvoossa
Matka sujui hyvin. Lensimme Milanoon suoralla lennolla ja otimme sieltä vuokra-auton. Hotelli oli todella kiva (entinen Fiatin tehdas) enkä ole ikinä saanut niin monipuolista aamiaista. Myös sijainti oli loistava: kisapaikalle käveli 10 minuutissa, joten koiran saattoi tuoda ilmastoituun  huoneeseen lepäämään tarvittaessa. Vähän nurmikkoakin löytyi hotellin takaa, missä saattoi treenata ja koirakin pääsi edes vähän juoksemaan. Ainoa huono puoli oli lasi, mitä oli monessa paikassa. Onneksi se näkyi suht hyvin.

Vielä torstain treeneissä Torinossa pelkäsin, että Zipun varvas kipeytyy. Mutta ei kipeytynyt! Tykkäsin kisapaikasta eikä mattokaan ollut yhtään paha. Zip kipitti sillä hyvin. Treenit menivät muutenkin kivasti ja olin luottavainen. Illalla kävimme porukalla syömässä - kuten joka ilta - ja nostimme tunnelmaa joukkueenjohtajamme Pirkon kanssa. Nukuin kaikki yöt ihan hurjan hyvin, mikä oli helpotus.




Olisimme vuorossa heti perjantaina toiseksi viimeisessä ryhmässä. Meitä ennen pääsivät Jessica ja Riitta kehään. Jessica ja Mac saivat nihkeästi pisteitä emmekä tajunneet yhtään, miksi esim metalli ei paremmin kelvannut tuomareille. Riitta ja Tikka tempaisivat hienon suorituksen ja nousivat ihan kärkikahinoihin.

Sain päälle hyvän kisavireen ja jännitys väistyi. Zip tuntui tosi mukavalta kehässä ja teki aamulla ihan superhyvät paikallaolot. Sama hyvä fiilis jatkui yksilökehässä ja saimme kuin saimmekin ykköstuloksen, tosin nippanappa. Suurin virhe tuli kapuloiden kanssa, kun Zip oli epäsiisti ohjatun kapulaa hakiessa ja kapula lensi lähes seinään. Samalla tavalla sössi metallin noston. Aika isoja virheitä siis ja juuri niitä, mitä en ollut päässyt treenaamaan kunnolla. Muutoin olin oikein tyytyväinen. Seuruukaavio oli pelkkää käännöstä ja stoppeja, mutta siitäkin selvisimme jotenkin. Zip oli ihan mahtava. Liikkeiden välit tuntuivat hallituilta ja koira oli täysillä töissä.
Ykköstuloksia ei tullut kuin kuusi tai seitsemän, vaikka koiria oli viitisenkymmentä. Pisteemme riittivät viidenteen sijaan, mihin olin kyllä tosi tyytyväinen. Riitta ja Tikka sijoittuivat upeasti toisiksi heti Sandran ja Freezin jälkeen. Huikeaa.




Lauantaina Zip sai huilata hotellilla ja teimme vain pieniä kävelylenkkejä 30 asteen helteessä. Illalla tein kapulatreeniä ja koetin kertoa koiralle, ettei kapulaa saa kohdella huonosti. Tuntui hyvältä loppujen lopuksi. Christa ja Kaaos voittivat upeasti lauantain kisat. Heidille ja Fanille sattui harmittava tunnarin nollaaminen. Katja ja juoksuinen Zen selvittivät tiensä finaaliin. Näin ollen meitä olisi peräti neljä suomalaista loppukahinoissa. Kaikkein parasta oli, että Suomi voitti jälleen joukkuemaailmanmestaruuden ennen saksalaisia ja norjalaisia! Tulokseen laskettiin mukaan kolmen koiran tulos. Oli kerrassaan mahtavaa! Ennen gaalailtaa saimme tietää finaalin lähtönumerot. Olin meistä ensimmäinen ja kilpailin numerolla seitsemän. Hyvä numero mielestäni.

Sunnuntaina kisa alkoi alusta eli aiempien päivien pisteet eivät tulokseen vaikuttaneet. Paikallaolot menivät taas erinomaisesti. Järjestys oli päinvastainen kuin lauantaina ja kaikki liikkeet tehtiin putkeen. Alkupään hitaista liikkeistä saimme ihan hyviä pisteitä (kaukot, zeta, tunnari). Metallissa heitin vinoon ja lisäksi kapula vielä pomppasi kunnolla vasemmalle. Koira ei heti löytänyt kapulaa ja kun sitten hiffasi sen, näin ilmeestä, että sillä ei ole aikomustakaan hypätä. Ajattelin pelastaa, mitä voin ja annoin lisäkäskyksi käsiavun, mitä pari tuomaria ei huomannut. Tokojumala kyllä aina rankaisee moisesta: ohjatussa koira haki vasemman hienosti ja siististi, mutta ei irrottanut sivulla. Apua. Se tuli ihan puun takaa, kun on ollut tässä pitkään jo tosi hyvä. Mutta vanha virhe se on ja tuli pahassa paikassa nyt esiin. Luulen, että päätti vain olla tosi tarkka ja pitää hyvin sen lauantai-illan hinkkaamisen jälkeen:)

Saimme taas kuitenkin ykkösen ja olin todella tyytyväinen. Pisteet riittivät lopulta kuudenteen sijaan! Olin niin onnessani. Christa ja Kaaos tekivät taas hienosti ja olivat loppujen lopuksi hopealla. Riitta ja Tikka olivat myös aivan loistavia ja hävisivät nippa nappa pronssin ollen neljänsiä. Me olimme kuudes ja Katja ja Zen yhdeksäs. Neljä suomalaista pinnisti siis yhdeksän joukkoon, joten tulos oli loistava. Joukkuepalkintojenjaossa oli aikas hienoa olla korkeimmalla korokkeella, vaikka järjestäjät soittivatkin ensin väärän maan kansallislaulua... Onnea Tanskan Mirjamille ja Caseylle maailmanmestaruudesta!







Sinan lapset Zip, Pepper, Pink ja Fani


Hieno kisareissu oli tämän joukkueen kanssa, ihan etuoikeus. Kiitos ja onnea jokaiselle ja Pirkolle myös! Erityiskiitos Heidille vireennostolaulusta! Ja Christalle etukäteistsemppauksesta ja avusta tassun kanssa! Ja Petelle iso kiitos kaikesta!!

Jäimme vielä neljäksi päiväksi lomailemaan Italiaan Peten kanssa. Ajoimme Porto Venereen, mistä käsin kävimme Cinque Terren kylissä. Vernazzaan ajoimme autolla ja Riomaggioreen laivalla. Sieltä menimme junalla Manarolaan ja sieltä veneellä takaisin Porto Venereen. Olivat hienoja paikkoja. Upeita näköaloja ja idyllisiä kyliä. Zip kulki mukana eikä ollut moksiskaan mistään. Se vain aina innostui kamalasti tekemään kaukoja, kun istuimme ja lueskelimme kahviloissa. Se peruutteli toisten pöytien väliin ja tuijotti ja teki asennonvaihtoja. Ihmiset olivat innoissaan, mikä tietysti ilostutti Zipua vielä enemmän. Se on hauska tyyppi; sitten vaan taas pari kuukautta korjattiin tekniikkaa...












Jogurttijäätelö - siitä muistan Italian




Loppukesästä saimme tiedon, että meidät oli valittu mukaan myös PM-kisaan, joka pidettiin loka-marraskuun vaihteessa Tanskan Herningissä. Tänne pääsin treenaamaan paremmin, vaikka Zipun varpaaseen jäi pysyvä vika. Se on löysempi kuin muut ja sojottaa vähän ylöspäin. Sille ei tehdä mitään, ellei se ala myöhemmin vaivata. Vielä on mennyt ilman oireita, joten katsotaan. Treenit sinänsä olivat taas hankalia, sillä tulevia karsintoja ajatellen oli pakko treenata uusia liikkeitä ja reilu kuukausi aiemmin tehdä vain vanhoilla säännöillä. PM käytiin siis vanhoilla. Kokonaisuutta oli jotenkin vaikea saada kasaan.

Zip ja Tosi perillä Köpiksessä
Tanskaan lensimme ja ajoimme vuokra-autolla Herningiin. Matkat sujuivat erinomaisesti. Hotelli oli tuttu, sillä olimme Megin kanssa siellä kisaamassa PM-kisoissa muistaakseni 2011. Sen vieressä on hienot lenkkimaastot ja sopiva kävelymatka kisapaikalle. Kisat pidettiin näyttelyn yhteydessä, mutta halli oli tosi rauhallinen. Matto oli liukas ja kova, muutoin ei ollut mitään ihmettelemistä. Treenaamaan pääsimme hyvin ulkona, sillä läheisessä puistossa oli hyvät nurmi- ja hiekkakentät.



Tiesimme jo etukäteen, että mitä todennäköisimmin menisimme sunnuntaina viimeisinä Zipun juoksun takia. Juoksu oli ihan loppumetreillä, mutta vielä torstaina koira tiputti ja näin ollen se oli sillä selvä. Juoksuisia oli peräti kolme ja kaikki Suomesta (Hanna-Marin Tosi ja Riitan Tikka). Tällainen kisa ei ole helppo, sillä omaa vuoroa pitää odottaa kolme päivää. Koira pitää pitää tietysti tarkoin erillään muista, etteivät hajut sekoita poikien päätä. Ja ilman muuta ollaan koko ajan muun joukkueen kanssa paikalla auttamassa ja tsemppaamassa. Treenaamaan pääsee vasta sunnuntaina ja heti siihen perään tulee kisasuoritus.




Ennen meitä kolmea oli Christa kolmantena, Jessica seitsemäs, Katja kahdeksas ja Heidi neljästoista. Treenit menivät muuten hyvin, mutta ruutuun lähetettäessä Zip päästi kunnolla ääntä ja meni merkille. Matto oli niin liukas, että se vain suti eikä näköjään edes ollut menossa oikeaan paikkaan. Sain kyllä korjattua hätäisesti, mutta tuntui tosi ahdistavalta lopettaa siihen. Ennen suorituksia Christa onneksi pelasti hyvän tuuleni. Hän tuli sanomaan, että "ei teidän (Riitta tai minä) tarvitse tuhertaa kuin 234 pistettä niin saadaan joukkuekultaa". Luotto meihin oli siis ihan huipussaan. Nauratti ihan tajuttomasti. Kummallista, miten olo voi muuttua. Vaikka olin nyt parempi itse, olin silti hermostunut. Italiassa oli hurjan kivaa mennä kehään, mutta nyt tuo treeni painoi mieltä enkä päässyt siitä irti. Onneksi on Zip toisena osapuolena.

Ekassa kehässä tehtiin tunnari, seuruu, ohjattu ja zeta. Ekat liikkeet sujuivat suht hyvin ja pisteitä tuli mukavasti ja liikaakin, mutta zetassa kävi kumma virhe. Alussa liikkuri sanoi eri järkän kuin mitä olin itse merkinnyt. Ennen kuin ehdin ihmetellä mitään, hän poistui vielä käymään jonnekin. Kysyin vielä uudelleen joltain toiselta, joka laitteli tötteröitä ja hän sanoi saman kuin minulla oli. Jäi aika epävarma olo, mutta tietty oma järkkäni oli oikein, liikkuri vain sanoi toisin. Kaikkea voi sattua. Keskimmäisellä pätkällä piti tehdä makuu ja sen Zip teki, mutta kääntyessäni ympäri se alkoi epävarman näköisenä hinautua istumaan. En tiedä, mitä siinä kävi. Tästä siis kuutonen taisi jäädä voimaan.



Paikallaolot olivat välissä. Niiden aikana piilossa hihittelimme kolmistaan ja ihmettelimme touhuamme, sillä Tikalle ja Tosillekin oli käynyt virheitä. Yritimme miettiä, miten voisimme tuhertaa edes tuon 234 pistettä. No, paikallaolot sujuivat kaikilta meiltä hienosti.

Olimme suoritusvuorossa viimeisiä. Toisessakin kehässä sattui ja tapahtui. Metalli oli ekana. Kun heitin kapulan, se hajosi kahteen osaan. Kaikki jähmettyivät tuijottamaan ja tuntui, ettei mitään tapahtunut. Otin sitten Zipun pois ja kehuin hienosta sivullaolosta. Ei ollut moksiskaan. Liikkuri tuli kysymään, haluanko uuden kapulan vai käytänkö sitä rikkinäistä. Hassua, miten sitä voisi käyttää, kun se oli palasina? No, otimme tietysti uuden kapulan, joka oli sellainen painavampi hökötys, missä oli reikiä pyöreässä laipassa. Zip teki liikkeen kuitenkin hyvin.

Luoksetulokin meni suht hyvin ja sen jälkeen oli ruutu. Olin aika luottavainen jo, kun Zip oli selkeällä mielellä ja hyvin keskittynyt, mutta silti hiki nousi pintaan. Merkillä suti kyllä, mutta oli hiljaa ja meni kovaa ruutuun. Huh. Huh. Huh. Kaukoissa tassut eivät pitäneet, mutta tässä vaiheessa tuomarit olivat jo kovin höveleitä ja antoivat tästäkin hyvät pisteet.

Olin kyllä tosi helpottunut ja kiitollinen Zipulle. Se on kyllä vaan niin ihana kisa- ja reissukaveri. Aika harvoin olen sen arvoinen ollut ja tässä kisassa en ainakaan, kun hermot eivät pitäneet.


Pisteemme riittivät kakkostilaan!! Ja joukkuekultaan!! Olin niin onnellinen Zipusta ja sen tekemisestä, että palkintopallisijoitus oli siihen vielä uskomaton lisäbonus. Kisan voittivat Mirjami ja Casey (heillä oli huikea vuosi) ja kolmansia olivat Norjan Hege ja Herman. Onnea!!








Matkalla oli muutoinkin tosi hyvä fiilis. Päivät vietimme hallilla ja pitkillä ihanilla lenkeillä ympäristön lenkkipoluilla, iltaisin kävimme syömässä. Löysimme huikeita maastoja. Maanantaina meillä oli vielä päivä aikaa ja kävimme sitten lenkillä rannikon dyyneillä Pirkon ja Hanna-Marin kanssa.

Kiitos ihanalle joukkueelle tästä vuodesta. Tanskan matka oli todella haikea, sillä kolme suurta eli Kaaos, Mac ja Zen jättivät kisakentät PM-kisojen jälkeen. Itku pääsi kunkin suorituksen jälkeen väkisinkin. Vaikea kuvitella kisoja ilman näitä koiria. Onneksi ohjaajat palaavat kehiin ihan varmasti piankin!



Viimeinen selfie

















Syksyllä kävimme myös Provencessa, mikä on ollut pitkäaikainen haaveemme. Ihania paikkoja sielläkin. Laventeli ei ollut enää kukassa, mutta upean värikästä oli silti.
















Tulevan kauden ensimmäiseen karsintakisaan Messarissa emme osallistuneet, sillä uudet liikkeet eivät valmistuneet ajoissa. Menetimme kuitenkin yli kuukauden treeniaikaa PM-kisaan valmistautuessa. Tällä hetkellä tuntuu, etteivät liikkeet valmistu vielä helmikuullekaan... Mutta kovasti me koetetaan. Tuo eteenmeno on vain niin vaikea! Mutta helmikuun loppupuolella sen pitäisi olla jossain mallissa.

Erityiskiitos ihanille treenikavereilleni ja ystävilleni Marialle ja Riitalle tästä vuodesta! Olen saanut teiltä niin paljon apua ja tsemppausta. Kiitos myös muille kanssani treenanneille ja asioita pohtineille (mm Riikka, Maarit, pöllöt...)! Ilman teitä tästä ei tulisi mitään.

Kiitos myös yhteistyökumppaneillemme!

Vuosi 2015 oli monella tavalla vähän pelottava. Työtilanne mietitytti ajoittain ja samoin yleinen tilanne. Miten niin monet asiat voivat muuttua niin lyhyessä ajassa niin pelottaviksi? Talous, työttömyys, pakolaiset, ilmastonmuutos, terrorismi, Venäjä jne. Varmaan siksi, että nyt ne tulivat lähemmiksi ja koskettivat myös suomalaisia näin ollen ihan eri lailla. Kaikki asiat tuntuvat vain huonoilta ja pelottavilta. Eniten on kuitenkin mietityttänyt suomalaiset. Olen aina ajatellut, että suomalaiset ovat niin rauhallisia eivätkä hötkyile tai raivoa, mutta se kuva on kyllä romuttunut. Some on niin täynnä vihaa ja kiukkua, että sitä on ihan vaikea uskoa. Onko tuo kaikki vain odottanut jossain piilossa ja nyt pullahtaa pintaan, kun pelottaa? Toisinaan tuntuu todella surulliselta. Onneksi on vielä viisaitakin ihmisiä, jotka vetävät henkeä ensin ja miettivät asioita ennen toimintaa. Positiiviset asiat eivät pääse niin esille. Jotenkin kuitenkin vielä uskon, että tästäkin selvitään, vaikka aika usein mieleen iskee epätoivo. Pää pitäisi vain pitää kylmänä ja käsitellä asiat asioina. Emme me kai kuitenkaan voi tänne linnoittautua ja laittaa silmiä kiinni ja huutaa?

Mutta tästä jatketaan kohti uusia seikkailuja ja toivotaan monilta osin parempaa tätä vuotta. Onneksi on Pete. Ja ihana Zip treenikaverina. Ja töitä. Ja ystäviä. Ja paljon muuta, mistä on syytä olla kiitollinen.

Kaikille oikein hyvää ja positiivista tätä vuotta!!