2.2.2009

Aurinko paistaa...

Kävin taas tänään maanantaina hallilla. Otin kaikki koirat mukaan. Aloitin ruudulla, missä oli lätkä keskellä aika takana. Teki kovaa ja oikein, mistä vauhtipalkka. Sitten lähetin merkille, kun halusin nähdä, tekeekö hyvin vai vetääkö ruutu. Ehkä ihan vähän hidasti, mutta sitten asettui taakse keskelle, mistä narupallo palkaksi. Sitten jätin koiran istumaan kohti pistettä ja vein ohjatun kapulat sivuille. Lähetin merkille. Olin tosi tyytyväinen, meni kovaa ja ihan oikeaan paikkaan. Hyppynouto onnistui hyvin, nyt pyrkii suoraan sivulle. Sanon vielä sivu-käskyn joka kerran vahvistamaan sivulletuloa. Vielä tein kaarevan agiputken kautta luoksetulon pysähdyksiä. Eka kerta oli vähän tahmea, mutta toinen oli tosi hieno! Tein pelkällä käsimerkillä, ilman ääntä. Lopuksi vielä pentupuomia niin, että jäin ihan taakse. Meni tosi lujaa päähän ja löi tassut maahan, mistä pallo lensi eteen. Taas tosi kivat treenit. Sellaista laulua ja leikkiä vaan. Saas nähdä mitä tapahtuu, kun lähtee taas tekemään "tosissaan". Pohdituttaa koiran asenne - onko sitä sitten vai ei... hmmmm. Kävelimme vielä aika pitkän lenkin lähimetsässä. Wilma ja Leevi pääsivät myös huoleti ilman remmejä, kun ei tuolla hallilla liiku ketään. Ihan mahtava talvikeli, 6 astetta pakkasta ja aurinko paistoi. Ihan juhlaa! Tuli mieleen eilinen, kun söin äsken vähän voikkoleipää. Ihmisellä on kummallinen hinku aina tehdä samat virheet uudelleen. Tässä tapauksessa se on se, että tarjoaa vieraille jotain ihan uutta, jotain mitä ei ole ikinä kokannut. Eilen tarjosin ohraryynirieskaa. Ohje näytti tosi hyvältä ja helpolta, mutta lopputulos oli aika outo. Ei pahaa, mutta sellaista hapanta. Kyllä sitä syötiin, mutta hurraata ei huudettu:) Tämä oli ehkä noin seitsemäs kerta, kun teen samalla tavalla. Pahin oli muutama vuosi sitten, kun tarjosin rotuyhdistyksen hallitukselle koko menyyn ennen kokeilemattomia ruokia. Kasviskeitosta puuttui suola ja se oli jotenkin muutenkin omituista. Rahkapiirakka paloi pahasti pohjasta. Kaikkein pahin oli kuitenkin porkkanakakku, joka oli muuten tosi hyvää, mutta kakun ja kuorrutuksen väliin oli unohtunut leivinpaperi. Oli aika karmea kokous, hiki valui. Mutta tunnelma oli hyvä, kaikki vain hymistelivät ja kehuivat ja kaivoivat leivinpaperia hampaiden välistä. Muistan tuon aina ja joka kerta kuitenkin otan sormet syyhyten saman riskin. On se ihmeellistä. Mutta ehkä se on sellaista meikäläisen extremeä:)

2 kommenttia:

Sanna kirjoitti...

Täällä ilmoittautuu yks toinen jolla on kokkaillessa "aina vähän kiire"... Siis tahtoo sattua ja tapahtua aina jotain outoa: suolat ja sokerit sekaisin tms. :)

On kyllä ollut varmasti ikimuistettava kokous :o

Jonna kirjoitti...

Täällä kans yks "kokkikolmonen", joka ei vois ikinä kuvitellakaan tarjoavansa omatekemää sapuskaa kellekään ulkopuoliselle...