Kevättä rinnassa ja vähän haikeuttakin

Viikonloppuna oli hieno hankikanto ja ihana auringonpaiste!

Lauantai

Eilen meillä oli Borderterrierikerhon 30-vuotisjuhlat Malmilla. Olimme saaneet oikein VIP-kutsun. Toimin aikoinani yhdistyksen hallituksen sihteerinä vuosia ja olimme muutenkin aktiiveja, tosin nimenomaan agipuolella. Yhdistys on aina ollut todella mukava ja hyvähenkinen, myös näyttelykehän laidalla - mikä käsittääkseni ei ole ihan itsestäänselvä asia.

Hankimme vuonna 1994 ensimmäisen koiramme, joka oli borderterrieri. Päädyimme rotuun, koska Pete tapasi edellisvuonna pienen Jane-borderin Englannissa ja sanoi, että jos hänen pitää koira huolia taloon, on se sitten borderi. Itse haaveilin sakemannista, bordercolliesta tai jostain muusta pk-rodusta. Mutta pieni Wilma meille tuli. Ja vajaa pari vuotta sen jälkeen Leevi. Ja neljä vuotta sen jälkeen Topi. Koirat kasvatti Foxforest-kennel eli Saaren pariskunta Tuija ja Seppo.

Me saimme maailman parhaat borderit. Kotona ne olivat rauhallisia, mutta harrastuksissa vauhtia riitti. Niiden kanssa oli kiva mennä joka paikkaan, sillä ne ottivat aina lungisti. Ne kulkivat irti joka paikassa ja saimme olla niistä niin ylpeitä.

Käytimme niitä kasvattajan toiveesta näyttelyissä. Ulkomailla kävimme kisaamassa ja samalla poikkesimme jossain näyttelyssä Sveitsissä, Virossa, Ranskassa, Ruotsissa ja Belgiassa. Kotimaassa ne kävivät jonkin verran näyttelyissä parin vuoden ajan kukin. Topi oli jopa Messarin BIS-pentu ja kerran BIS-2 Mikkelin kv:ssä. Kaikista tuli kv-valioita. Tokossa Wilma ja Leevi kilpailivat voittajassa, mistä Leevi sai jopa pari ykköstä ja Topi oli TVA. Näin juhlissa itkettävän, viisi vuotta sitten tehdyn harrastevideon, missä olin Topin kanssa tekemässä mm seuruuta, ruutua ja kaukoa. Jumankekka, olipa siistin ja iloisen näköistä! Ja kaukot olivat teknisesti tosi hyvät näköjään. Täytyy joskus etsiä sen vanhoja tokovideoita esille. Nyt niitä ehkä voisi jo katsella ilman kyyneliä. 

Agility oli aina koirien pääjuttu ja Pete saavuttikin kaikenlaista menestystä niiden kanssa. Kaikki koirat olivat mm maajoukkueessa.

Voi että nuo ajat olivat tosi kivoja. Agilityssa oli tosi hauskaa ja mieletön tekemisen meininki yhdistyksen agilityjaoksessa päällä. Olimme koko porukka kuin yhtä suurta perhettä 90-luvun puolivälistä yli 10 vuotta eteenpäin. Siltä ajalta on jäänyt paljon mahtavia muistoja ja paljon tuttavia ja ystäviä. Toimin ahkerasti myös hallituksessa ja kirjoittelin lehteen. Lisäksi koulutin ja järjestelin agilitykoulutuksia.

Vuonna 2005 meille tuli myös bordercollie. Sitä kaikki vannoutuneet borderistit eivät hyvällä katsoneet ja eräs jopa kieltäytyi juttelemasta kanssamme sen jälkeen ja kutsui meitä pettureiksi, ihan vakavissaan. Jokohan hän puhuisi meille? Pakko on nauraa. Vuoden 2010 jälkeen meillä ei ole enää ollut borderia. Ehkä sellainen vielä tulee, sen aika näyttää. Elämä vain menee eteenpäin ja tulee uusia juttuja. Mutta silti olen sitä mieltä, että niin kivoja aikoja, kuin nuo borderikerhon aikaiset olivat, ei enää voi tulla. Sellaista intoa, iloa ja kaveruutta on enää vaikea saavuttaa. Olemme jo ehkä kyynistyneet:)

Oli siis kiva olla mukana juhlimassa borderkerhoa ja nähdä vanhoja tuttuja. Yhdistys ei ole tietenkään enää sama kuin ennen, mutta paljon samaa sen tunnelmassa on. Kyynelet ihan tulivat silmiin, kun katselimme kaikenlaisia videoita. Yhdessä niistä olin jopa lukijana. Voi mikä ikävä tuli pieniä koiriamme, etenkin kun katselimme mukaan ottamiamme valokuvia. Kyllä ne toisaalta naurattivatkin...

Silti oli niin mahtavaa tulla kotiin omien koirien luo. Nyt elämme aktiivista bordercollie-aikaa eikä siinä ole mitään vikaa. Koiramme ovat meille ihan yhtä tärkeitä kuin aiemmatkin, se on selvä. No niin, nyt pitää ryhdistäytyä. Joskus vain on niin mukavaa ja haikeata muistella vanhoja. 

Sunnuntai

Vertaistukiryhmä Ansu ja Mari koirineen tuli  treenaamaan Korkeavireelle tänään. Olimme varanneet kahden tunnin vuoron ja ehdimme hyvin pohtimaankin asioita, mikä oli tosi hyödyllistä.

Zip

Annoin koiran ensin leikkiä lelulla hetken ja tein pari luoksetulon stoppia. Näissä ei sen kummempaa, teki ihan hyvin matto huomioiden.

Ensin teimme tunnarin, missä oli kymmenkunta kapulaa ympyrällä. Koira kaarsin siististi kapuloille. Meni oman yli (tuli siihen ehkä aika nopeasti), kiersi ympäri nopeasti ja toi omansa aika siististi. Hyvä. Mietimme, hämpsäisikö kapulaa, mutta videolta näkyy, että vain työnsi sitä nenällä haistellessaan. Haluaisi kyllä, ettei edes nenä osuisi, joten tätä pitää tehdä erikseen lähellä.

Seuruussa teki ihan ok, mutta paikka oli nyt aika edessä. Siihen olen sen halunnutkin, sillä Zip tahtoi yhteen aikaan jäädä vähän taakse hiippailemaan. Mutta yhtään edemmäs ei saa mennä.

Otin vielä ruudun ja sinne menon. Ziphän on nyt toisinaan äännellyt päästämällä pienen vinkaisun, kun se on lähtenyt merkiltä kohti ruutua. Olen aina ottanut sen pois ja nuhdellut. Ääni on vähän samanlainen, kun se kotona odottaa ruokaa ja vinkaisee halutessaan sen. En ole varma, tajuaako se edes päästäneensä äänen. Treenissä vikinä tulee silloin, kun se ei ole heti päässyt ruutuun. En ole päästänyt sitä, jos on vain tuijottanut ruutua tms. Se on joutunut tulemaan takaisin sivulle tai tekemään kaukoja, mistä se kyllä selviytyy hyvin. Mutta tämä nostaa kiihkoa tietty ja nyt halusin mielipiteitä  asiasta. Ja hyvää pohdintaa saimmekin aikaiseksi. 

Lähetin Zipun merkille, missä aina katsoo minua hetken - niin nytkin. Sen jälkeen kääntyi katsomaan ruutua. En päästänyt. Kun katsoi, päästin. Oli ihan hiljaa. Jatkoimme. Zip oli kovasti ruudun lumoissa ja saattoi kököttää merkillä todella pitkään tuijottaen vain ruutuun. Sovimme, että kiellän koiraa katsomisesta. Kun katsoo minuun, palkkaan. Yhden kerran palkkasin heti, kun meni merkille ja katsoi. Toisella kerralla palkkasin, kun katsoi katso-sanalla. Nyt siis lähetän merkille, sanon katso-käskyn ja kun katsoo, palkkaan, mutta en ihan hirveän riehakkaasti - ja kun oppii idean, päästän ruutuun. 

Ideana on siis se, että sen pitää katsoa minua, ennen kuin saa lähteä ruutuun. Kun katsoo, lähetän palkaksi ruutuun. Eihän se oikeasti laske ruudusta irti, mutta silti haluan, että se edes katsoo minua kunnolla. Ja jos siltä pääsee ääntä, tietysti keskeytän. Tilanne ei ole paha vielä (nytkin pystyi tekemään hiljaa, vaikka vaikeaa), mutta en missään tapauksessa halua tilanteen pahenevän yhtään. Zip on kuitenkin kiltti - niin uskon - ja haluaa tehdä oikein. 

Lopuksi tein vielä niin, että stoppasin koiran ennen ruutua ja palkkasin siitä, kun pysähtyi ja katsoi. Tätä olen tehnyt ja ajattelin sitä jatkaa, koska silloin sen pitää olla vähän varuillaan ruutuun mennessä ja kuunnella taaksepäin. Ääni ei tule niin helposti silloin, uskon niin. Muuten sen odotusarvo ruutuun saattaa vielä entisestään nousta. Tietenkin asialla voi olla myös kääntöpuoli: koiralla on epävarmuus siitä, saako nyt mennä ruutuun vai ei. Itsekseni mietin, onko tuo kuunteluharjoitus saanut sen ääntelemään: sitä harmittaa jo etukäteen, ettei se ehkä pääsekään ruutuun. Ääni alkoi kyllä jo ennen näitä juttuja, joten vaikea sanoa. 

Toisessa osiossa tein vielä noutoja metallilla ja puulla. Metallia piti nyt hyvin ja hienosti nosti sitä käsiäni kohti sivulla. Tein vinoja hyppyjä myös. Ne sujuivat hyvin, kun olin esteen vasemmalla puolella, mutta oikealta puolelta mokasi yhden hypyn eli tuli ohi. Uusittuna ja käskyllä autettuna oli ok. 

Zipun kanssa pitää vielä keskittyä malttiin, se on niin hiton hätäinen. 

Meg

Meg koki yllärin, sillä minun sijastani ohjaajana olikin Pete:) Meg katseli minua  silmät ihan ymmyrkäisinä alussa, mutta toimi Peten kanssa todella hienosti. Tekivät seuruuta, ruutua ja noudon. Nyt vaan kohti SM-kisaa! Hyvä Pete!

Kiitos mahtavista treeneistä ja pohdiskeluista Ansu ja Mari! Oli todella mahtava päivä. 

Pete ja Meg tokoaa

Meg Kirkkonummella

Megin arvostelulomake K-nummella - klikkaa suuremmaksi halutessasi.